-Kerää tyttö suonikohjus ja lähre tonne parkettille pyörimään. Vai mennäänkö tonne vitikkoon suoraan? Vuoren pisin päivä kattos.
-Nyt juntti jumalauta, painut vittuun siitä...
-Älä plikka porraan ala. Mulla on sata lehmää navetos ja ainaski yhtä monta tuumaa housuisa.
-Mulla onkin pippurisumutetta - ja vittumainen luonne.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
perjantai 19. helmikuuta 2010
Tšernobyl ja muita sattumia
Oli mökki. Oli harmaa mökki ja oli harmaa Suomen kansa. Oli harmajaa kaikki se kaunis Suomen korpien kuiskinta ja tähkäpäiden päälinen täysikuu.
Noita peltoja ja noita samoja metsiä ja suvanteita ja ojia ja toisia mökkejä oli hän jo tarpeekseensa nähnyt..
Oli aluspaita vedettynä lanteilleen, puinen keittiöjakkara allaan,
saunan punaamat harteet ja keskikeppanan tuoma auvoisuus, katse kuin kettulla tai jäneksellä; televisiossa Kari Toivonen puhuu Ukrainoista ja ydinvoimaloista.
"Miten käy mökkin ja mites käy lehmien? Miten käy äiteen, jos net sieltä rupeevat tännekin säteilemään? Ei äitee enää jaksa mihnään lähteä. Perkelettäkö
siellä... - " Kiukkuinen ajatus katkesi ja muuttui puheeksi: "Sanos äitee mihinkä minä sen vaimonkin tuon, kun nuot perkeleet pellotkin myrkyttää? Hä?"
Äiti nukkui jo. Äiti saikin jo nukkua. Oli jo saattanut kolme poikaa maailmalla, mutta yksi oli vielä sitkeästi kotona. Ei ollut maailma antanut kauhalla kuopukselleen. Poika oli traktorit rassannut ja lehmätkin lypsänyt; oli navetat ja riihet hakannut ja mieheksi kasvanut, mutta vaimoa sai raukka vielä odottaa. Oli samoja korpia käyskennellyt
ja samoja metsän reunoja ikänsä katsellut. Vaimo oli toiveissaan mutta äitee aina mielessään.
"Älä äitee välitä, kyllä minä hoidan. Ei me täällä mitään vaimoja tartteta. Kyllä minä myrkytkin poistan. Poistan ne kaikki."
Kello oli jo yhdeksän. Haki vielä oluen ja meni ulos kuistille ja katsoi metsän reunaan. Siellä oli supi. Haki haulikon ja ampui pois moisen.
Noita peltoja ja noita samoja metsiä ja suvanteita ja ojia ja toisia mökkejä oli hän jo tarpeekseensa nähnyt..
Oli aluspaita vedettynä lanteilleen, puinen keittiöjakkara allaan,
saunan punaamat harteet ja keskikeppanan tuoma auvoisuus, katse kuin kettulla tai jäneksellä; televisiossa Kari Toivonen puhuu Ukrainoista ja ydinvoimaloista.
"Miten käy mökkin ja mites käy lehmien? Miten käy äiteen, jos net sieltä rupeevat tännekin säteilemään? Ei äitee enää jaksa mihnään lähteä. Perkelettäkö
siellä... - " Kiukkuinen ajatus katkesi ja muuttui puheeksi: "Sanos äitee mihinkä minä sen vaimonkin tuon, kun nuot perkeleet pellotkin myrkyttää? Hä?"
Äiti nukkui jo. Äiti saikin jo nukkua. Oli jo saattanut kolme poikaa maailmalla, mutta yksi oli vielä sitkeästi kotona. Ei ollut maailma antanut kauhalla kuopukselleen. Poika oli traktorit rassannut ja lehmätkin lypsänyt; oli navetat ja riihet hakannut ja mieheksi kasvanut, mutta vaimoa sai raukka vielä odottaa. Oli samoja korpia käyskennellyt
ja samoja metsän reunoja ikänsä katsellut. Vaimo oli toiveissaan mutta äitee aina mielessään.
"Älä äitee välitä, kyllä minä hoidan. Ei me täällä mitään vaimoja tartteta. Kyllä minä myrkytkin poistan. Poistan ne kaikki."
Kello oli jo yhdeksän. Haki vielä oluen ja meni ulos kuistille ja katsoi metsän reunaan. Siellä oli supi. Haki haulikon ja ampui pois moisen.
perjantai 12. helmikuuta 2010
"Tunti ja vartti aikaa, sitten lähten." Sanoi syöpäpotilas ja kuoli pois. Kuoli paha ennen aikojaan. Kuoli ja mätäni. Kuoli varttia ennen kuin lupasi.
Luulisi sitä niin, että ei voi omaa aikaansa ennustaa. Ja että ei voi appelsiinia kuoria siten etteikö sitä valkoista ällöttävää töhnää jäisi aina jonnekin hetelmälihan päälle. Tietättehän, sitä pahanmakuista. Sitä mikä maistuu laimentuneen kaljan ja kuusenoksan yhtistelmältä, tai joltakin. Mutta etesmenneellä tuntui jotain haisua kuolemoista ja hetelmöistä olevan.
Oletettavasti eli tämä ruumis silti hyvän elämän. Oletan siksi niin, kun jaksoi hän vielä viimeisillä hetkillään vitsiä heittää. Tai jotain sarkastisen pirullista huumoria, mitä lie. Tai sitten oli laskenut äärettömän tarkasti omat hetkensä. Kenties Nostradaamukselta kykynsä saanut.
Jossain joku sanoi, Kekkosenkatulla Oulussa muistaakseni, että tämä vainaamme syntyi helmikuussa ja että kyseinen helmikuu oli totellakin aika pirun kylmä. Niin kylmä oli helmikuu että linnutkin jäätyivät istualleen.
Punatulkkut ja hömötiaiset ja hippiäiset ja vihertiaiset olivat kaikki yhtenä jääpalikkana ja kuolleina. Kuolleina olivat kuten piruparkamme. Ehkäpä se perinmoinen kylmyys ja kuoleman otottaminen sai hänetkin laskemaan päiviään siten, että lopulta onnistui täytellisesti kuoleman ajoituksen ennaltas tietämän...
En tuntenut koko ihmistä. Enkä varmasti olisi etes välittänyt tunteman. Eikä hänkään olisi varmasti välittänyt tuntea minua. Miksi olisi halunnutkaan minua
tuntea? Eihän meillä olisi mitään yhteistä etes ollutkaan. Toinen Hämeenlinnasta ja toinen mistä lie perseestä.
Mutta sen vain sanon; kauan saa Kokemäenjoessa ( ja miksei missä tahansa muussakin joessa) vettä virrata, ennenkuin toisia hänen kaltaisiaan nähtään. Toiset tekee ja toiset ovat syntyneet tekemään.
Viikon vitsi. Mitä yhteistä on Anna Puulla ja Greyn Anatomialla?
Atk-ohjelmoija.
Luulisi sitä niin, että ei voi omaa aikaansa ennustaa. Ja että ei voi appelsiinia kuoria siten etteikö sitä valkoista ällöttävää töhnää jäisi aina jonnekin hetelmälihan päälle. Tietättehän, sitä pahanmakuista. Sitä mikä maistuu laimentuneen kaljan ja kuusenoksan yhtistelmältä, tai joltakin. Mutta etesmenneellä tuntui jotain haisua kuolemoista ja hetelmöistä olevan.
Oletettavasti eli tämä ruumis silti hyvän elämän. Oletan siksi niin, kun jaksoi hän vielä viimeisillä hetkillään vitsiä heittää. Tai jotain sarkastisen pirullista huumoria, mitä lie. Tai sitten oli laskenut äärettömän tarkasti omat hetkensä. Kenties Nostradaamukselta kykynsä saanut.
Jossain joku sanoi, Kekkosenkatulla Oulussa muistaakseni, että tämä vainaamme syntyi helmikuussa ja että kyseinen helmikuu oli totellakin aika pirun kylmä. Niin kylmä oli helmikuu että linnutkin jäätyivät istualleen.
Punatulkkut ja hömötiaiset ja hippiäiset ja vihertiaiset olivat kaikki yhtenä jääpalikkana ja kuolleina. Kuolleina olivat kuten piruparkamme. Ehkäpä se perinmoinen kylmyys ja kuoleman otottaminen sai hänetkin laskemaan päiviään siten, että lopulta onnistui täytellisesti kuoleman ajoituksen ennaltas tietämän...
En tuntenut koko ihmistä. Enkä varmasti olisi etes välittänyt tunteman. Eikä hänkään olisi varmasti välittänyt tuntea minua. Miksi olisi halunnutkaan minua
tuntea? Eihän meillä olisi mitään yhteistä etes ollutkaan. Toinen Hämeenlinnasta ja toinen mistä lie perseestä.
Mutta sen vain sanon; kauan saa Kokemäenjoessa ( ja miksei missä tahansa muussakin joessa) vettä virrata, ennenkuin toisia hänen kaltaisiaan nähtään. Toiset tekee ja toiset ovat syntyneet tekemään.
Viikon vitsi. Mitä yhteistä on Anna Puulla ja Greyn Anatomialla?
Atk-ohjelmoija.
perjantai 5. helmikuuta 2010
No mutta
Eiköhän tämäkin perkele tullut kirjoitettua aivan viime hetkillä. En keksi nyt mitään ihmeellisempää sanottavaa aiheeseen. Totesin että muilla oli jo kovastikin paljon kirjoituksia ja ajatuksia ja kertomuksia omasta elämästään ja tärkeistä aiheista ja vaiheista ja asioista mitkä ovat vaikuttaneet omaan kirjoittamiseensa. Pirun vaikeata tällaiseen nyt on reagoida.
Kaikkihan nyt vaikuttaa kaikkeen. Kaikkialta noita vaikutteita on saatu ja kaikki ovat vaikuttaneet kaikkeen. Mitäpä noita nyt on? Geenit, Black Metal, Väinö Linna ja Baudelaire ja Paasilinna ja Dostojevski.
Aina on tarve ollut lukea nuita hienoja ja arvostettuja romaaneja, joten eihän se voi olla vaikuttamatta. Vaikka ei mitään moisista ymmärtäisi, niin pakko on aina apinoida parhaansa
mukaan jotain Bulgakovia tai sitten jotain muuta. Onhan se kauhean fiksun näköistä kun pystyy jonkinmoisen hienon lauseen joltakin varastamaan jostain...
Mutta tämmöst tää ny on, sanotaan Porissa. Kaikkea hienoa olen siis yrittänyt lukea ja jotenkin samaan tyyliin kirjoittaa. Ehkäpä se nyt ei niin tärkeää ole, ettäpä onko tullut moisessa onnistuttua vaiko ei. Ei turpiin ole vielä saatu näillä nurkilla. Toistaiseksi.
Pöhnässä perkule kirjoitin tämänkin.
Kaikkihan nyt vaikuttaa kaikkeen. Kaikkialta noita vaikutteita on saatu ja kaikki ovat vaikuttaneet kaikkeen. Mitäpä noita nyt on? Geenit, Black Metal, Väinö Linna ja Baudelaire ja Paasilinna ja Dostojevski.
Aina on tarve ollut lukea nuita hienoja ja arvostettuja romaaneja, joten eihän se voi olla vaikuttamatta. Vaikka ei mitään moisista ymmärtäisi, niin pakko on aina apinoida parhaansa
mukaan jotain Bulgakovia tai sitten jotain muuta. Onhan se kauhean fiksun näköistä kun pystyy jonkinmoisen hienon lauseen joltakin varastamaan jostain...
Mutta tämmöst tää ny on, sanotaan Porissa. Kaikkea hienoa olen siis yrittänyt lukea ja jotenkin samaan tyyliin kirjoittaa. Ehkäpä se nyt ei niin tärkeää ole, ettäpä onko tullut moisessa onnistuttua vaiko ei. Ei turpiin ole vielä saatu näillä nurkilla. Toistaiseksi.
Pöhnässä perkule kirjoitin tämänkin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)